Blog (Finnish)
Steamin joulualennusmyynnin tärpit ja Spotify
Vuosi 2008 taitaa jäädä historiaan jonkinlaisena digitalisoitumisen vuotena. En usko, että enää viimeaikaisen kehityksen jälkeen joudun juuri ostamaan pelejä tai musiikkia muovisissa koteloissa. Steamista tuli entistä uskottavampi, kun Electronic Arts ja Ubisoft hyppäsivät kelkkaan myös Euroopassa. Pientä närää on aiheuttanut hintojen hienoinen nousu tuoreen Steamin valuuttauudistuksen myötä (varsinkin Norjassa, jossa ALV verkko-ostoksille on nolla), mutta pidemmän tähtäimen hyödyt hintojen ilmoittamisesta euroina varmasti korvaavat haitat. Pidempi kokeiluaika olisi silti saattanut olla Valvelta hyvä idea.
Nyt kuitenkin kaikki on vielä hintojenkin osalta hyvin: Steamissa on joulualennusmyynti, ja monta klassikkoa ja erikoisempaa uutuutta on myynnissä todella halvalla. Seuraavaksi lista parhaimmista tärpeistä:
- Beyond Good and Evil 3,75 euroa - Jälleen yksi klassikko, jota kovin moni ei aikanaan ostanut.
- BioShock 5 euroa - Yksi viime vuoden tunnelmallisimmista räiskintäpeleistä irtoaa nyt erikoisen halvalla.
- Half-Lifen lisäosat 1 euro - Ainakin Opposing Force on läpipeluun arvoinen.
- I-Fluid 5 euroa - Tämän vuoden suurin yllätys tulee Ranskasta. Fysiikkapohjaisessa esteratapelissä ohjataan vesipisaraa fotorealistisissa ympäristöissä.
- Portal 3,75 euroa - Toiseksi paras peli ikinä.
- Trials 2 Second Edition 2,5 euroa - Elastomanian ja Action Supercrossin hengessä tehty modernisointi samasta aiheesta. Tällä kertaa kiikkerä motocross-pyörä pomppii realistisen näköisessä ympäristössä, mutta radat ovat yhtä älyttömiä luuppien ja ramppien sekamelskoja kuin aiemminkin.
Musiikkipuolella tämän joulun paras diili on Spotify. Palvelu tarjoaa suurimmilta levy-yhtiöiltä niin paljon musiikkia kuin jaksaa kuunnella kympillä kuussa, näppärän asiakasohjelman kautta streamattuna. Tai ilmaiseksi, jos kestää mainoksia. Toivottavasti bisnes pysyy pystyssä.
Fatal Error
Joskus käy näinkin. Päätin kokeilla Grand Theft Auto IV:tä, josta on tulossa tämän vuoden myydyimpiä ja korkeimmalle arvosteltuja pelejä. Sarja näytti jättäneen pahimmat lapsellisuudet taakseen, ja uuden pelin tarinaa kehuttiin.
Vaan kuinkas kävikään. Oheista kuvaa pidemmälle en ole pelissä päässyt. Peli heittää virheilmoituksen ruudulle käynnistyessään eikä nouse siitä enää pystyyn. Enkä ole ainoa, joka on kärsinyt ongelmista. Tällä hetkellä yritän saada ostoksesta rahoja takaisin, joskin enemmän harmittavat hukkaan heitetyt tunnit, jotka ongelman korjausyrityksiin on tullut käytettyä. Peli saattaa olla ihan hyväkin, mutta PC-julkaisu on hoidettu niin kehnosti, ettei sitä voi suositella kenellekään.
Sen sijaan Left 4 Dead on juuri niin hienoa zombien lahtausta kuin Valvelta odottikin. Asennukseenkin meni Steamista totuttuun tapaan alle kymmenen klikkausta. Jonkin verran peliä vaivaavat bugit, jotka tekevät vastakkain peluusta epätasapainoista, mutta ne korjattaneen päivityksellä ennemmin tai myöhemmin. Ainakin peli käynnistyy. Kirjoitin Team Fortress 2:n tapaan pienen englanninkielisen Left 4 Dead -oppaankin.
Eläytymisestä ja kuvakulmasta
Ylläolevassa videossa kuvatusta Mirror's Edgestä on tulossa yksi tämän syksyn pelitapauksista. Se on melko paljon sanottu, sillä kilpailu on kovaa - tämän vuoden pelien joulumarkkinat hakevat maailman taloudellisesta ahdingosta huolimatta vertaistaan. Immersio eli eläytyminen on päivän sana. Maailmanlopun maisemia kuvaava Fallout 3 pyrkii siihen yksityiskohtaisella ympäristöllä, Far Cry 2 yhtenäisellä ja elävällä maailmalla ja toisaalta yksityiskohdilla. Fable 2:ssa pelaajan toimet vaikuttavat maailmaan, ja toimintamahdollisuuksia on laajalti. Left 4 Dead panostaa ennalta-arvaamattomiin tilanteisiin ja elokuvamaisiin efekteihin. Nämä pelit saavat monta muuta näyttämään auttamattoman vanhentuneilta. Nämä pelit saavat jopa toisensa näyttämään joissain suhteissa vanhentuneilta. Ala menee eteenpäin, vaikkapa sitten jatko-osien voimalla.
Mirror's Edge ei kuitenkaan ole minkään pelin jatko-osa, ja se näkyy. Lähin vertailukohta voisi olla viime vuoden Assassin's Creed, jossa pääsi harrastamaan parkouria keskiaikaisessa Lähi-idässä. Tällä kertaa kuivat aavikkokaupungit on kuitenkin vaihdettu puhtauttaan kiilteleviin pilvenpiirtäjiin, ja päähenkilö on kaapu-ukon sijaan nuori tyttö. Viholliset riisutaan aseista puukottamisen sijaan, ja pelin pääpaino on selvästi liikkumisessa.
Ja millaisessa liikkumisessa! Päähenkilö Faith liukuu, hyppii ja kierii katolta toiselle, kerää vauhtia, hengästyy ja roikkuu henkensä kaupalla kaiteesta kahdensadan metrin korkeudessa. Jos sinulla on mahdollisuus, niin lataa demo PSN:stä tai Xbox Livestä ja kokeile itse. Kaiken muun hyvän lisäksi myös ohjaus on toteutettu todella hyvin.
Monet pelintekijät perustelevat ensimmäisen persoonan kuvakulmaa sillä, että se parantaa eläytymistä, mutta usein kuvakulma on toteutettu luvattoman laiskasti. Liian monessa pelissä samaistumisen kohteena on kaksi ilmassa leijuvaa kättä ja pyssy. Jos katsoo alaspäin, ei näe edes jalkojaan. Far Cry 2:ssa on käytössä vähän erikoisempi ratkaisu - jalat näkee kyllä silloin, kun pysähtyy taistelun keskellä kiskomaan niistä luoteja irti, mutta muutoin ei. Mirror's Edgessä näkee aina koko kroppansa, ja tällä kertaa virtuaalisilla lihaksillaan pystyy tekemään myös muuta kuin vetämään liipasimesta. Läsnäolon tuntu on aidompi kuin koskaan.
Eroon tavarasta
Rojua kertyy. Jos ihmisessä on vähänkin keräilijän vikaa, sitä kertyy vielä enemmän. Omat hyllyni notkuvat DVD:istä, CD:istä ja erilaisista peleistä, ja joukossa on myös kaikenlaista muuta pientä tilpehööriä. Kiellän kuitenkin olevani materialisti. Kun törmäsin vähän aikaa sitten Time-lehden artikkeliin, jossa puhuttiin elämästä vain sadan tarkoin valitun esineen turvin, jokin loksahti kohdalleen. Tavara on turhaa ja pinnallista, ja sen kokoajat alkeellista porukkaa. Kohoaminen materian yläpuolelle buddhalaismunkin tavoin on ylevä ja käytännöllinen päämäärä, vaikka elämäntapa muutoin olisi kuinka hedonistinen tahansa. Kokosin itselleni kokeeksi listan, mitkä sata esinettä pitäisin elääkseni mukavasti - suosittelen myös sinulle sunnuntai-illan ratoksi. Herättää ajatuksia siitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Myös ptmanin suosittelema Paul Grahamin artikkeli aiheesta on lukemisen arvoinen.
En ole kerännyt levykokoelmaani sen takia, että haluaisin hyllytilalle käyttöä, vaan sisällön takia: haluan katsella elokuvia, kuunnella musiikkia ja pelata. Suurin osa kirjoistani on tullut luettua vain kerran. Kerään kokemuksia, en tavaraa. Muoviset läpyskät siistissä rivissä eivät ole lopulta kovin olennainen osa elämystä, vaan pikemminkin vain tiellä. Joillekin kivasti kiiltelevät pyöreät lätyt muovikoteloissa ovat tärkeitä, ja ymmärrän tämän - on luonnotonta omistaa jotain aineetonta. Väittäisin kuitenkin, että keräilyvietistä on mahdollista myös opetella eroon. Ainakin aineettomasta rahasta on hiljalleen tullut enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja ihmisiä, jotka säilövät setelitukkoja patjansa alle saatetaan pitää vähintäänkin hieman erikoisina. Käteinen raha yleensä on melkoista rahanhukkaa. Käykö CD-levyille joskus vielä samoin? Ainakin uskon ja toivon niin.
Olisi kiva tietää, kuinka paljon esimerkiksi viihdeteollisuuden kuluttama muovi painaa ihmisten ekologisessa jalanjäljessä. Nykyteknologialla se on käytännössä yhtä turhaa kuin paperiset laskut, reseptit ja kuititkin, joista sentään ollaan pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Samaa tietä saisivat mennä minun puolestani lopulta myös kirjat, lehdet ja postikortitkin, kunhan lukijalaitteista saadaan tarpeeksi hyviä. Juttu vaan on, että lopulta, ehkä muutaman vuosikymmenen turhauttavan säädön ja kiroilun jälkeen kaikki tulee toimimaan digitaalisessa, liikkuvassa ja täydellisen verkottuneessa maailmassa paljon paremmin kuin mikään nykyään toimii. Kuulostaa insinöörin märältä unelta, ja sellainen se pohjimmiltaan onkin, mutta se on myös totta. Eikä kyse ole pelkästään ekologisista näkökohdista. Paha sanoa, ovatko ne lopulta edes olennainen osa muutosta, vaikka niin toivoisikin. Vaikka muutama perinteinen teollisuudenhaara kuolisikin, ei se välttämättä merkitse voittoa viherpiipertäjille, ellei ihmisten kulutuskäyttäytyminen muutoin muutu. Elektroniikkateollisuuskaan ei ole varsinaisesti tunnettu ylenpalttisesta ympäristöystävällisyydestään.
On tavallaan hienoa elää tällaisina aikoina, kun tekniikka kehittyy nopeasti ja ihmisten käyttäytyminen sen mukana. On virkistävää nähdä asioiden muuttuvan, olla itse osana muutosta ja ajaa sitä eteenpäin. Voi arvailla, mitä tulee tapahtumaan, ja toivoa, että muutos on haluamaansa suuntaan. Juuri nyt päällimmäisenä toivon, että tavaran arvostus ihmisten silmissä laskee sille tasolle, mille se kuuluu. Vaan jos huomenna kaikki on paremmin, miksi kannattaa tänään nousta sängystä? Taipumus elää tulevaisuudenvisioissa on jollain tapaa enemmän kirous kuin lahja, ja toisinaan haluaisin siitä eroon lähes yhtä paljon kuin muoviröykkiöistä ympärilläni. Kylkiäisinä saa myös jatkuvan epävarmuuden tunteen ja huolen suuren mittaluokan uhkakuvista, joille pieni ihminen yksin ei voi yhtään mitään. Vaan siitä ehkä enemmän joku toinen kerta.
Aloitin tavarasta eroon hankkiutumisen myymällä pois DVD:itä ja CD:itä, joita en kaipaa. Seuraavaksi vuorossa ovat elektroniikkaromu ja vanhat aikakauslehdet. Epäilen suuresti, että joskus pääsisin 100 esineen tavoitteeseen, mutta ajattelutapa kannattanee pitää mielessä. Ainakin muuttamisesta tulee sen hitusen verran helpompaa.
Porvarit ja kasvihuoneilmiö
Kuten eräs nokkela sarjakuvantekijä huomasi, Zimbabwen hiilidioksidipäästöt asukasta kohden ovat maailman matalimpia - samoin kuin zimbabwelaisten keskimääräinen elinikä. Aivan suoraa syy-yhteyttä asioilla ei taida olla, mutta olisi hassua väittää, ettei niillä olisi mitään tekemistä keskenään. Pitkä tai leveä elämä ympäristöä kuormittamatta on lähes mahdoton yhtälö. Luottokorttilaskun kerääntyminen näkyy myös kasvihuonekaasujen kerääntymisenä ilmakehään. Joskus sitten isotkin velat erääntyvät maksettavaksi - joko ulosottomiehen vierailun tai luonnonkatastrofien muodossa. Olisi hienoa, jos riskiä pystyisi jotenkin vähentämään kohtuullisesta elintasosta tinkimättä.
Miten sitten pitäisi suunnata kulutustaan, jotta vaikutus ympäristöön olisi mahdollisimman pieni? Selkeitä nyrkkisääntöjä on ostaa palveluita ja aineettomia asioita tavaroiden sijaan, ja vuokrata tai lainata kaiken sen, mitä ei tarvitse kuin harvoin. eMusicista ladattu biisi kuormittaa ympäristöä todella vähän muovikuoriin pakatun fyysisen tuotteen rinnalla, ja junan ykkösluokassa istuminen tulee yksinäiselle matkaajalle edullisemmaksi kuin oman auton hankkiminen ja käyttö. Palveluiden kanssa ongelmaksi tulevat tosin kaikenlaiset sivukustannukset - siivouspalvelun työntekijä joutuu todennäköisesti tekemään työmatkansa autolla, ja ravintolan budjetista menee rahaa huippukokin palkan lisäksi myös eksoottisiin raaka-aineisiin, sisustukseen, sähköön ja tilojen lämmitykseen. Kokonaiskuorman arviointi on usein niin ylettömän hankalaa, ettei sitä pitäisi kuluttajan harteille oikeastaan sälyttää.
Onneksi ainakin yksi helppo ja yleispätevä keino käyttää paljon rahaa ympäristöystävällisesti löytyy: osta kerrostaloasunto keskisuuren tai suuren kaupungin keskustasta. Päätöksellä pienemmästä kämpästä paremmalla paikalla on paljon myönteisiä sivuvaikutuksia: matkat lyhenevät, lämmityskustannukset laskevat ja infrastruktuuria tarvitaan asukasta kohden vähemmän. En tajua, miten maaseudulla kehdataan valittaa vaikkapa lankapuhelinpalvelujen alasajosta. Moderni asuminen keskellä korpea on vaaditun työn ja ympäristön kannalta niin tehotonta ja typerää, että siitä pitäisi olla kaiken järjen mukaan valmis maksamaan melkoisen paljon - tai vaihtoehtoisesti tinkimään mukavuuksista. Öljykin on vieläkin liian halpaa siihen nähden, kuinka paljon sitä on jäljellä. Samoin kuin ruoka, ja melkein kaikki muukin.
Ikävää inflaatiossa on lähinnä se, että säästämisen sijaan se ajaa joitakin ihmisiä vain työskentelemään enemmän, ja tilanne vinoutuu kaikkien kannalta entistä pahemmin. Pidän hirveän paradoksaalisena ajatusta, että USA:n ylemmän keskiluokan lähiöihmisillä on keskimäärin maailman lyhimmät lomat, kaukaisimmat lähikaupat ja pisimmät työmatkat. Luulisi, että yhdessä maailman vauraimmista valtioista kehitys olisi pystynyt pikkaisen parempaan. Tottahan toki lähiö on turvallinen ympäristö lapsille kasvaa, mutta rajansa kaikella. Suomessakin pykätään vielä pystyyn uusia, entistä isompia automarketteja, ja asiakkaitakin näyttäisi riittävän. Miksi hitossa? Vaikka eliniänodotteeni onkin hieman pidempi kuin keskiverrolla zimbabwelaisella, käytän silti rajallisen aikani mieluummin johonkin muuhun kuin päivittäin autossa istumiseen.