Team America: World Police
Ohjaaja: Trey Parker
Käsikirjoittajat: Matt Stone, Trey Parker
Valmistumisvuosi: 2004
Maa: USA
IMDB: Team America: World Police
Team America: World Police ei ole hienostunut elokuva. Team America: World Policessa kiroillaan paljon, maataan naamallaan oksennuksessa ja tehdään mautonta pilaa maailmanpolitiikasta. Team America: World Policessa on ehkä Hollywoodin historian kaikkein vähiten eroottinen seksikohtaus. Tarunhohtoisesta Thunderbirds -sarjasta muistuttavasta nukketekniikasta on huippuunsa hiottu efektiestetiikka kaukana, eikä elokuvan dialogi ole yhtään sen mediaseksikkäämpää. Sanalla sanoen: en suosittelisi elokuvaa mummolleni. Mummoni saattaisi vaikka pahastua!
Sen jälkeen, kun George Bush toisen hallitsema kuningaskunta koki henkisen kolauksen vuonna 2001, maailma ei ole enää ollut entisensä. Team America: World Policen rinnakkaismaailmassa pelataan samanlaisilla panoksilla, mutta tilanne on kärjistyneempi. Pariisiin hyökänneillä muslimiterroristeilla on hallussaan jos jonkinmoista pyssyä ja vempelettä, eikä miesten pysäyttäminen ilman voimakeinoja ole mahdollista. Paikalle laskeutuu Team American taisteluhelikopteri, joka sylkee sisästään joukkueellisen terrorismin torjunnan ammattilaisia. Siinä eivät Louvren taideaarteet enää paljoa paina, kun epäluotettavan oloinen parrakas heppu kantaa vaarallisen näköistä salkkua kaupungin keskustaan. Raketit räiskyvät kuin uutenavuotena ikään, eikä miestappioiltakaan voida välttyä.
Elokuvan päähenkilö on Gary Johnston, lupaava Broadway-esiintyjä, joka laulaa yleisölleen AIDSista ja unelmoi urasta Hollywoodissa. Garyn elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän eräänä iltana kohtaa esityksen jälkeen Team American pomon ja saa tältä työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Vapaan maailman vapaus on vaarassa, ja Team America tarvitsee vakoojaa, joka osaa näytellä. Tästä juoni lähtee hiljalleen tiivistymään, kunnes mukaan on kiedottu kaikki maan ja taivaan väliltä Pohjois-Koreaa ja elokuvanäyttelijöiden kiltaa myöten. Team American ryhmädynamiikkaakaan ei suinkaan ole unohdettu, vaan melodramaattiset ihmissuhdekuviot joukkuetovereiden välillä seuraavat tiiviiseen tahtiin toisiaan. Absurdi yhdistelmä huipentuu lopulta intensiiviseen ilmataisteluun, jonka aikana tiimiläiset setvivät solmuun menneitä suhteitaan.
Terrorismin vastaisesta sodasta ei ole helppo tehdä hyvää elokuvaa. Amerikkalaisia sotapropagandaelokuvia ovat teatterit väärällään, ja kun kaavasta lopulta poiketaan, tehdään sitten toisen puolen propagandaa. Team American ratkaisu ongelmaan on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihailtavan hieno: kaikista tehdään tasapuolisesti pilaa. Ajattelemattomasti ja täysin aiheuttamastaan tuhosta välittämättä toimiva maailmanpoliisi on ideana herkullisen naurettava, mutta alemmuuskompleksista kärsivä ja yksinäisyydestä laulava Kim-Jong Il ei ole yhtään sen uskottavampi. Terroristit, Yhdistyneet kansakunnat ja ranskalaiset saavat kaikki oman osansa kakusta. Elokuva on kieroutuneita kulttuurisia viittauksia väärällään, eikä South Parkin tekijäkaksikon puhdasverinen alatyylisyys petä kertaakaan. Jopa sinällään varsin kulunut Matrix-viittaus tuntuu marionettinukkejen esittämänä tuoreelta.
Aivan erikoisen maininnan ansaitsee myös elokuvan ääniraita: parhaaseen musikaalityyliin tarinaan ympätyt humoristiset laulut jaksavat kerta toisensa jälkeen kutkuttaa nauruhermoja. Elokuvan teemabiisi America, Fuck Yeah on suorastaan nerokas, eikä Everyone has AIDSin tai Freedom Isn't Freen suinkaan tarvitse hävetä legendan rinnalla. Laulut ovat tarttuvia, meneviä ja ennen kaikkea mainiosti sanoitettuja. Dialogin ja biisien välillä vallitsee varsin onnistunut tasapaino, ja molemmissa riittää lentäviä lauseita vähintäänkin viiden vuoden tarpeisiin.
Michael Mooren Fahrenheit 9/11 oli propagandaelokuva. Se oli myös tarpeeksi hyvä pärjätäkseen Cannesissa, mutta puolikkaat totuudet ovat silti valheita pahimmasta päästä. Team America: World Police ei ole kaikeksi onneksi veistetty samasta puusta, vaan osaa katsoa maailmanpolitiikkaa laajemmasta perspektiivistä. Kun elokuvan fiktiivinen Michael Moore tekee itsemurhaiskun maailmanpoliisin päämajaan, katsoja ei suinkaan ala vihata aikamme suurinta populistia - ainoastaan kehtaa nauraa tälle päin naamaa. Tässä tiivistyy Team American viesti: olisi korkea aika alkaa ajatella itse, sillä Michael Moore tuskin ainakaan tekee sitä puolestamme.
Olli Etuaho